Iso työ

Onpa ollut myyryläisellä iso työ tehdä näitä kekojaan.

Olisiko maa ollut tuossa kohdassa hankalaa, kun on pitänyt tehdä kolme kekoa ihan vierekkäin? Olen antanut myyrien elää elämäänsä, varsinkin kun en tiedä kumpi on asialla, peltomyyrä vaiko kontiainen. Itse asiassa olen vain lapiolla ottanut esille ilmestyneet mullat kottikärryyn, kiittänyt ja vienyt ne kukkapenkkiin.

Syksyn puuhia

Näin myöhäsyksyllä on hyvä aika kaivella liljojen ja narsissien sipuleita ylös, jotta niitä voisi hieman jakaa. Narsissien aika olisi varmaankin hieman aikaisempikin, mutta passannee se tämäkin. Minä nostelin muutamia liljoja sen takia, että niitä alkoi jäädä kasvavien pensaiden katveeseen. Siellä on hankala paikka kasvaa varsinkin pitkille liljoille. Ja olihan ne sipulit tehneet sivusipuleita ihan useita. Pallolaukkojen jakaminen taisi olla ihan aiheellista, koskapa niiden koko alkoi pienetä. Niillekin oli pikkusipuleita ilmestynyt viereen.
Sitten kun laitoin liljojen sipuleita uuteen paikkaan, tulin "vahingossa" nostaneeksi muutamia narsissien tuplokkaita.

Niitä piti sitten ruveta jakamaan. Liekö nuo viime kesänä kukkineet ollenkaan?
Katselu on aivan hyvää syystoimintaa. Nukkeruusu kertoo olemuksellaan, että pitänee sitä ensi kevään hieman leikata; vanhat reunaversot pois. Mutta nyt pienet, oranssiset kiulukat punoittavat siellä täällä (eivät edes näy kuvassa!). Keltainen osa on uudempaa versokasvustoa kuin reunojen kaatuneet versot.

Toinenkin ruusu, Morden Centennial, on tekaissut muutaman kiulukan. Ne ovatkin kivan värisiä.

Syksyn viimeruusu ja monumentti

Kivenväännön lomassa tässä pieni bloggaus. Kauniina ja lämpimänä syyspäivänä koettavat viimeiset ruusutkin kukoistaa. Niistä kaunein on pieni Rosa `de Montarville`.

Mutta ehkä se ei olekaan viimeinen, vaan se viimeinen saattaa ollakin `Ritausma`.
Lämmin syksy saa muutamat kukkimaan uudelleen. Yksi näistä on kamtsatkanmaksaruoho.

Tuli huitaistua pieni monumentti jalustalleen.

Vanha kirveen teräosa siinä töksöttää kannon päässä. Tämmöistä vanhaa kamaa löytyi varaston nurkista; siispä kannan niitä "historiallisia" poria, sahoja, höyliä ja vesureita, yms. Sorsakosken syyskirpputorille Seuralaan lauantaina 27.10. 2018. Mutta kirveestä en luovu.

Pikkusipuleita uusiin paikkoihin

Tänään laitoin pikkusipuleita maahan. Ensin muokkausta ja kalkkia, sitten kastelu, sitten istutus. Ja sitten kastelu. Näin se menee, kun on kyseessä uusi istutusalue: minulla se oli uusi kivikkoympyrä vanhan omenapuun tienoolla.

Istutin sahrameita, kainolaukkoja ja pallolaukkoja kivien väleihin, hyvin pienille aloille. Tässä työssä putkahti esille yksi isohko ja muutamia keskikokoisia kiviä sekä viisi vanhaa naulaa. Nauloista yksi oli pitkä, ns. "tehtaan naula" eli neliskanttinen. Voi juku!

Aikansa kutakin

Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Tulipa tuo mieleen, kun katselin syyskukkivia kasvejani. Pensashanhikkeja minulla on oikein rivissä neljä kappaletta. Alkukesästä kerkesin jo ajattelemaan, että minä riipaisen nuo "raiskiot" ylös ja heitän jorpakkoon, koskapa ovat niin pahan näköisiä. Mutta entäs nyt! Kukkeina he nököttävät paikoillaan ja ajavat sen asian minkä pitääkin: kukkivat kauniisti. Ovat vaan niin erinomaisen myöhäisiä.

Kuvassa vasemmalla on polkualue, jolle olen viemässä isoja astinkiviä, mutta projekti jää kesken odottamaan ensi kevättä. Syynä on polun kohdalta löytynyt tosi iso kivi - aika syvältä. Sitä yritin pois, mutta luovutin ja jätän roudan käsiteltäväksi sen kiven. Autoin asiaa lyömällä poikki muutamia vanhoja juuria, jotka olivat pitelemässä kiinni tätä kiveä.
Vähän samaa kuin pensashanhikeista ajattelin kesällä koristekastikoistani; epäilin niiden jaksamista. Mutta nytpä ne heiluvat tuossa ihan oivasti.

Aikansa kutakin muotoa esittelee myös mantshuriankärhö. Kesällä se kukki hienosti valkoisissa kukissaan ja nyt se hömpöttää hauskan näköisenä tuppelona, kun kukat ovat tuleentuneet. Oikein hieno olio on tämä kärhö.

Komeamaksaruohot ovat ehdottomasti syksyn näyttävimmät kukkijat. Niiden väri ja tomera olemus saavat katselijan ihastumaan. Ja onhan niistä paljon iloa myöhäisille perhosille ja kärpäsille.

Ruskan värit ovat tänä syksynä oikein komeat.

Tässä kuvassa punaisina ovat pilvikirsikat ja keltaisena seisoo koristeomenapuu `Hopa`. Niiden edessä on vielä melko vihreänä keltavuohenkuusama. Edessä näkyy harmaana hopeatäpläpeipin valtaama alue.

Kivet köllölleen

Aivan pihan keskelle,  vanhan omenapuun ympärille, kaivelin kivikkorinnettä, jossa isot kivet nyt komeasti pällistelevät katseiden kohteina. Nyt olen isompien kaivelujen jälkeen siinä vaiheessa, että tälle pläntille suunnittelemani astinkivetkin (eli siis "irtokivet" maakivien kavereina) ovat paikoillaan. Aika monta kivenjytkälettä löytyi tältäkin alalta, ja niistä moni oli oikein passeli astinkivi.

Astinkivistä muodostelin polkuverkoston, josta käsin (tai paremminkin jaloin) tulevien kasvien hoitelu onnistunee kohtuudella. Mitä nämä tulevat istutukset ovat, sitä en vielä tiedä. Ei pidä hötkyillä. Tosin olen ajatellut mm. pallotuijaa, tapionpöytää ja värihernettä. Matalia maanpeittokasveja pitänee myös saada - niistä ehkä tuoksukurjenpolvi tulee olemaan suosikkini.
Toistaiseksi tämän alueen mullat odottavat kiltisti pusseissa ja kasoissa. Keväällä täsmä-ripottelen ne istutettaville kasveille.

Matoset - kaverimme luonnossa

Puutarhan parhaita apulaisia ovat matoset eli lierot. Tässä muutamia kuvia lierojen touhuista. Madot ovat aktiivisina kesäisen yön aikana, jolloin ne saattavat kurkkia koloistaan maan pinnalle. Kolon lähistöltä ne etsivät kasviainesta vetääkseen sen kolon sisälle. Tällaisista ulospyrkimyksistä jää meidän havaittaviksi pieniä multakökkäreitä,

kääröllä olevia syksyn lehtiä 

ja

tupsuina tököttäviä havunneulasia.
Mato vetää eväänsä omaan koloonsa ja jättää ne kolon suulle maatumaan. Mikrobit pehmentävät ainesta, ja vasta sitten matonen tulee ruokailemaan kolonsa suulle, siis alta päin, kotopuolesta.

Yllä kuvassa oma otokseni matomaailmasta. Isoin lienee kasteliero ja pienet ovat ehkä peltolieroja. Normaalisessa kasvimaassa varmin tapa löytää liero on tonkaista vuohenputki juurineen ylös; juuristosta löytyy varmasti liero tai pari. Eli tavallisesti lierot syövät hajoavaa kasviainesta siellä mullan alla eivätkä hömpöile maan pinnalle, jossa linnut ja muut syöjät ovat vaarana. Havunneulasia mato syö vain nälkäänsä, kun muuta syötävää ei ole oman kolon läheisyydessä.
Kuvan madoista oli yksi kovin pelokas ja se löysi pelastuksekseen kannon halkeaman, johon se tuossa kuvassa on jo pistänyt päänsä. Siinä kun kuvailin näitä örmyjä, huomasin että tämä liero  ihan tosissaan pakeni sinne rakoon. Yritin vetää sitä pois, mutta eihän se enää onnistunut vahingoittamatta sitä. Lopuksi saatoin vain katsella, kuinka se hävisi halkeamaan ja jätti peräänsä suolesta kolme kakkapistettä,

ilmeisesti sanoen terveisinä minulle: "Siin on sinulle, kun nostelet meitä kannon päälle valokuvamalleiksi, pyh!"