Syksyn töpsöttäjät

Muutamat kasvit uhmaavat kylmyyttä. Niihin kuuluvat nämä kaksi:  varjohiippa 

ja  tuoksumatara. 

Kivet kauniina syksyllä

Kivien kauneus tulee hyvin esille näin syksyn loppupuolella, kun pieni lumenhärmä peittää muuta maata.

Pieniä, värikkäitä, nättejä kiviä olen keräillyt lähelle terassia.

Tämä kivi on kooltaan noin 30 cm korkea, komea konglomeraatti punaisin lämpärein. Tätä piti raapia esiin, koskapa maakasvit haluavat peittää näin pienet kivet. Pitäisikö se nostaa jonkun jalustan päälle ensi kesänä?

Tämäkin on punainen kivi polun varressa hyvin näkösällä - toistaiseksi.

Tämä mullan alta löytynyt lintukivi elää nykyisin tämän näköisenä. Jotain aina tarttuu kuvion rosoihin.

Ison kiven päällä yrittää kasvaa pieni mänty. Sammalta ja neulasia kertyy halkeilevaan lohkareeseen.

Laitanpa runon

 Laitanpa tähän Pekka Parkkisen runon, joka sattuu menneen kesän aiheeseen oikein mojovasti. Runo alkaa keväästä, mutta syksyynhän se päättyy. Siis Pekka Parkkinen, Valitut runot, Weilin + Göös 1981 (s.41) :

 

minä olen tutkinut tämän vuodenajan tuulia

              puiden hidasta heräämistä

    ja nopeita kukkia

          ja lehtiä jotka pukevat puut puiksi

                ja minä tiedän että auringolla on asiaan osuus,

josta varjopuolella asuvien ihmisten ei

                                         ole onnistunut kirjoittaa kirjaa

               kesän iloinen onnellisuus on niitä sairauksia

                         joita eniten kaipaan kun olen

                                       muuten terve

                                    syön vitamiineja

                ja katson kuinka kuvat liikkuvat

                           maiseman laidasta laitaan

                hämmästyttävän nopeasti

                           niin ettei näe muuta kuin

           tiheät tapahtumat toistensa päällä

                             ja minä menen meren rannalle

       jotta jotain näkisin

                     ja odotan aurinkoa        odotan

           ja minulle kerrotaan:

                                            se kesä meni jo

                      ja se oli hyvä kesä

                              hyvä ja aurinkoinen

kuin seitsemäntoista pennin uunilämmin sämpylä

   eikä minulla ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa

sillä näin puhuvat minulle hyvät ihmiset

 

Syksyn värisatoa

 Syksy alkaa olla loppusuoralla. Värien kirjavuus  on ollut kiitettävää tänä syksynä. Tässä esittelen lännenheisiangervon nimeltään Amber Jubilee.

Se on melko kirjava jo kevään alussa, sitten kesällä vihreä. Tämä kasvi on minulla toisten pensaiden saartamana, mutta onpa se nyt osannut lähteä kasvamaan suoraan ylöspäin. Punaisella syysvärillään se antaa jysäyksen maisemaan. Kuvassa edessä on keltavuohenkuusamaa vihreänä. Se sai kesän kukkeudesta niin paljon osakseen, että nyt sen vanhojen versojen yläpuolella kasvaa melko tuuheana uusi versokasvu. Enpä tiedä, miltä tämä näyttää ensi keväänä. Eipä näy tielle - ähäkutti (?!?). 

Tielle näkyy ja näkyi (ennen syysmyrskyä) pilvikirsikan oranssit värit. Kuvassa on mukana muitakin pehkoja.

Syysasteri kukkii hienosti ja topakasti. Tämä punainen syysasteri on tosin melko myöhäinen kukkija, mutta hyvin pysty ja voimakas.

Pöheikköpandemiasta

 Mari Mörö kirjoittaa kirjassaan sivulla 130 myös aiheesta "pöheikköpandemia" . Nyt minäkin tiedän, mitä se on. Vuoden 2024 kesä oli niin kasvuntäyteinen, että laikkukirjokanukkani toteuttivat sen aikana todellisen pöheikön. Reunimmaiset oksat olivat taipuneet alas ja näin saaneet kosketuksen joutomaan multaan - sitten vaan äkkiä juuria tekemään. Seurauksena todellinen viidakko ohuita, 180-senttisiä versoja vieri vieressä. Jokaisesta maakosketuksesta nousi 3 - 4 versoa. Voi jukra! 

En taida potea pöheikköpandemiaa, koskapa suunnittelen reipastuvani sen verran, että saan karsittua noita versoja. Piti tilata jo uudet raivaussakset.

Mari Mörö kirjoittaa nurmikoista

Onpa mukava joskus lukea asiaa, joka koskettaa minuun ja hauskalla tavalla tukee omia ajatuksiani. Mari Mörö kirjoittaa kirjassaan Kukkanuottasilla   (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2018) sivuilta 127 alkaen muutaman sivun verran aiheesta "savannisyndrooma". Mikä se on?  Se on tauti, joka ilmenee nurmikoiden rakastamisena. Eli kuten Mörö kirjoittaa "Niin turhaa, niin tarpeetonta. Ajan, energian ja mahdollisuuksien hukkaamista. Rumaa, yksitoikkoista, masentavaa ja latteaa." 

Mörö on kirjoittajana hauska ja tietäväinen, varmasti kokenutkin. Niinpä kirjakin on hauska ja täynnä asiaa. Suosittelen.

Voisiko nurmikon läntille laittaa kärhön?

 Voisi. Muutamat kärhöt ovat lyhyempiä kasvultaan kuin monet normikärhöt. Näitä lyhyitä ovat mm. Arabella (kauniine sinisine kukkineen)  ja  mantsuriankärhö (valkoisin kukkapilvin muistuttaa lumikärhöä, mutta on lyhyempi kasvultaan).

Minulla on pari mantsuriankärhöä, jotka kasvavat ilman varsinaista tukea tai kehikkoa. Kuvissa on omenapuun alla kasvava mantsuriankärhö, joka on jo aikaa sitten kukkinut ja nyt se köllöttelee siinä isona, vihreänä puskana. Mukana vertailuksi kottikärri. Kärhöt pyrkivät kasvussaan etelään päin - siellä onkin iso kivi odottamassa kumpaakin kärhöä. No, kasvua sitten kiven yli. Laiska Tonttu ei tietenkään siivoa pois edellisvuosien kasvustoja olkootpa kuinka kuolleita tahansa. Idea on, että ne vanhat "risut" auttavat uutta kasvua pysymään pörhöllään ja kiinni edes jossakin. Kärhön lehti pyrkii kiinnittymään ohueen tukeen, jota siinä risukasassa on tarjolla yllin kyllin. Näin muodostuu hauska pullea kärhökumpare, jolle tulee pituutta noin 1,5 metriä ja korkeutta hiukan alle metri. Tonttu hiukan ohjailee uutta versokasvustoa kiinnittymään ja antaa pieniä tukikepakoita tuolle pulleudelle. Kivempi tuota on katsella ja seurata kuin järkky-nurmikkoa.

Arabella-kärhölle laittelen oksista tukipuita, jotta se hiukan nousisi ylöspäin aurinkoon. Muuten se onkin aika rento tapaus. Tämä jää korkeudessa paljon alemmas kuin mantsurialainen.