Laitanpa tähän Pekka Parkkisen runon, joka sattuu menneen kesän aiheeseen oikein mojovasti. Runo alkaa keväästä, mutta syksyynhän se päättyy. Siis Pekka Parkkinen, Valitut runot, Weilin + Göös 1981 (s.41) :
minä olen tutkinut tämän vuodenajan tuulia
puiden hidasta heräämistä
ja nopeita kukkia
ja lehtiä jotka pukevat puut puiksi
ja minä tiedän että auringolla on asiaan osuus,
josta varjopuolella asuvien ihmisten ei
ole onnistunut kirjoittaa kirjaa
kesän iloinen onnellisuus on niitä sairauksia
joita eniten kaipaan kun olen
muuten terve
syön vitamiineja
ja katson kuinka kuvat liikkuvat
maiseman laidasta laitaan
hämmästyttävän nopeasti
niin ettei näe muuta kuin
tiheät tapahtumat toistensa päällä
ja minä menen meren rannalle
jotta jotain näkisin
ja odotan aurinkoa odotan
ja minulle kerrotaan:
se kesä meni jo
ja se oli hyvä kesä
hyvä ja aurinkoinen
kuin seitsemäntoista pennin uunilämmin sämpylä
eikä minulla ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa
sillä näin puhuvat minulle hyvät ihmiset