Pöheikköpandemiasta

 Mari Mörö kirjoittaa kirjassaan sivulla 130 myös aiheesta "pöheikköpandemia" . Nyt minäkin tiedän, mitä se on. Vuoden 2024 kesä oli niin kasvuntäyteinen, että laikkukirjokanukkani toteuttivat sen aikana todellisen pöheikön. Reunimmaiset oksat olivat taipuneet alas ja näin saaneet kosketuksen joutomaan multaan - sitten vaan äkkiä juuria tekemään. Seurauksena todellinen viidakko ohuita, 180-senttisiä versoja vieri vieressä. Jokaisesta maakosketuksesta nousi 3 - 4 versoa. Voi jukra! 

En taida potea pöheikköpandemiaa, koskapa suunnittelen reipastuvani sen verran, että saan karsittua noita versoja. Piti tilata jo uudet raivaussakset.

Mari Mörö kirjoittaa nurmikoista

Onpa mukava joskus lukea asiaa, joka koskettaa minuun ja hauskalla tavalla tukee omia ajatuksiani. Mari Mörö kirjoittaa kirjassaan Kukkanuottasilla   (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2018) sivuilta 127 alkaen muutaman sivun verran aiheesta "savannisyndrooma". Mikä se on?  Se on tauti, joka ilmenee nurmikoiden rakastamisena. Eli kuten Mörö kirjoittaa "Niin turhaa, niin tarpeetonta. Ajan, energian ja mahdollisuuksien hukkaamista. Rumaa, yksitoikkoista, masentavaa ja latteaa." 

Mörö on kirjoittajana hauska ja tietäväinen, varmasti kokenutkin. Niinpä kirjakin on hauska ja täynnä asiaa. Suosittelen.

Voisiko nurmikon läntille laittaa kärhön?

 Voisi. Muutamat kärhöt ovat lyhyempiä kasvultaan kuin monet normikärhöt. Näitä lyhyitä ovat mm. Arabella (kauniine sinisine kukkineen)  ja  mantsuriankärhö (valkoisin kukkapilvin muistuttaa lumikärhöä, mutta on lyhyempi kasvultaan).

Minulla on pari mantsuriankärhöä, jotka kasvavat ilman varsinaista tukea tai kehikkoa. Kuvissa on omenapuun alla kasvava mantsuriankärhö, joka on jo aikaa sitten kukkinut ja nyt se köllöttelee siinä isona, vihreänä puskana. Mukana vertailuksi kottikärri. Kärhöt pyrkivät kasvussaan etelään päin - siellä onkin iso kivi odottamassa kumpaakin kärhöä. No, kasvua sitten kiven yli. Laiska Tonttu ei tietenkään siivoa pois edellisvuosien kasvustoja olkootpa kuinka kuolleita tahansa. Idea on, että ne vanhat "risut" auttavat uutta kasvua pysymään pörhöllään ja kiinni edes jossakin. Kärhön lehti pyrkii kiinnittymään ohueen tukeen, jota siinä risukasassa on tarjolla yllin kyllin. Näin muodostuu hauska pullea kärhökumpare, jolle tulee pituutta noin 1,5 metriä ja korkeutta hiukan alle metri. Tonttu hiukan ohjailee uutta versokasvustoa kiinnittymään ja antaa pieniä tukikepakoita tuolle pulleudelle. Kivempi tuota on katsella ja seurata kuin järkky-nurmikkoa.

Arabella-kärhölle laittelen oksista tukipuita, jotta se hiukan nousisi ylöspäin aurinkoon. Muuten se onkin aika rento tapaus. Tämä jää korkeudessa paljon alemmas kuin mantsurialainen.

Tuntematon vieras

 Tuntematon vierailija kissanmintulla yön jälkeen.

Tuntomerkit: noin 3 senttiä pituutta, ruma, siipien reunassa nätti aaltokuvio ja siiven pinnassa merkillinen vaalea läikkä, tykkäsi olla pää alaspäin ja siivet supussa (eli saatoin tarkastella siipien ns. sisäpuolia, en päälipuolia). Yökköjen kuvasivuilla oli myös kysymysmerkkiyökkönen. Sen rumuus vetää vertoja tälle. Nyt olen siis kysymysmerkkinä ihan itse.

Toiselta puolelta katsoen: läikkä näkyy ja pään ylle kaareutuva kyhmy. Jänniä kyhmyjä siivissä. Nyt paremmin tutkittuani sanon, että vieras on gammayökkönen. Tosin tarvitaan melko paljon mielikuvitusta, että yhdistäisi tuon vaalean läikän ja kreikkalaisen gamma-kirjaimen hahmot. Mutta Ötökkäsivustolla tuo täplä on ihan justiinsa se.

Ai että - kissanmintut

 Ai että olen iloinen, että järki päässä lähti vähän etenemään ja älysin siirtää kissanmintut varjoisesta paikasta aurinkoon. Tämän kasvin pitää varmaan olla "kestävä", koskapa se ei kuollut siellä varjossa.

Nyt ne ilahduttavat minua tällä syyspuolen kukkimisellansa. Ja ilahduttavat näköjään kaiken kokoisia pörriäisiä ja perhosiakin. Laitoin niitä kasvamaan samaan penkkiin nuorten keltajapaninangervojen väleihin. Mitenhän tässä käy sitten, kun nämä pikkuangervot kasvavat isommiksi? Penkki on varsinainen pehko, mutta nämä kaverukset, kissanmintut ja keltajapaninangervot, antavat kivan vaikutelman ilman että muut heinät pääsevät edes osille huomiosta. Tai sitten minulla on valikoiva katse.

Ylöspyrkivät lähivieraat

Tässä muutama kuva lähialueen vierailijoista. Kotiloetana on ehkä hidas liikkuja, mutta näyttääpä tämä sukukunta haluavan aina vaan ylemmäs luomakunnan järjestyksessä. Johtuisko se sukukunnan iästä? Hyvin pieniä olivat nämä molemmat yksilöt, noin 3 - 4 mm. 

Vierailijat kaukaa ja läheltä

 Muutamaviikko sitten löysin semmoisen "aikavierailijan", joka oli ehkä kuitenkin lähialueelta kotoisin. Se on horsmakiitäjän toukka. Aika jyhkeä otus, pituutta sormen pituuden verran, mutta näköä niin että pelottaa ketä tahansa. Laitoin sen jatkamaan aikamatkaansa horsman lehdelle. Se vaikutti olevan aika jäykällä tuulella - ei liikutellut itseään. Ehkäpä koteloituminen oli jo lähellä.

Pari päivää sitten lueskelin terassilla ja kuulin pienen kaukaisen äänen: joku ehkä lentää taivaalla! Katse ylös:  näin viisi kurkea lentämässä aika korkealla. Suunta oli luoteesta kaakkoon. Seurasin kurkien lentoa. Muutaman hetken päästä jostain liitää lompsahti neljä muuta kurkea kohti näitä viittä, ehkä suunnasta itä. Nätisti ne hissun kissun muodostivat yhteisen auran, jonka suunta olikin sitten suoraan etelään. Olivat melko kaukaa tulossa ja pitemmälle menossa.

Kesän mittaa huomaan lähivierailijan kurkkivan: terassin alta piipahtaa sisilisko esiin. Se on hyvin pieni, mutta ehkäpä se löytää jotain syötäviä hämähäkkejä terassin alta.

Muutama päivä sitten aikoi yksi muukalainen tulla ihan ruokavieraaksi: keittiön pöydällä vaelsi pienen pieni leppäkertun näköinen. Se oli musta pallukka, jossa oli kaksi punaista pistettä - ehkä se oli nimeltään kaksipistepirkko. Kokoa oli vain kolmen millimetrin luokkaa. Ohjasin vieraan kohteliaasti ulos  - enhän tämmöistä otusta ole ennen tavannutkaan.