Rauhallista Joulua

Toivotan lukijoille  hyvää, rauhallista Joulua  sekä onnellista Uutta Vuotta!
Tiedoksi vielä, että Sorsakosken puutarhakerho aloittaa keväiset kokoontumiset ma 18.3.2019 klo 18 Seuralassa. Tutkitaan sitten yhdessä, mistä aiheista jutustellaan. Mutta ennen sitä...

meillä on vuoden lyhin päivä lauantaina 22.12.2018. Joi jumbe! Aurinko yrittää päästä horisontin yläpuolelle: kuva on otettu pe 21. päivänä, jolloin punalatvat olivat saaneet puuterilunta päällensä. Ja tontut hiippailevat puutarhassa, se on varma; jälkiä on jäänyt. Täälläkin mäen päällä katselevat hyvännäköisiä joulukuusia ja piilottelevat siemeniä hiirulaisille.

Joulun alla

Jo onpi pikkuisen lunta kukkasten päällä, kun joulukin tässä koht'puoleen saa. Tässä muutamia kuvia hauskimmista hangen päälle näkyvistä korsista.

Mukava kuunnella

Tänään oli mukava kuunnella radiosta ohjelmaa "No, onkos tullut kesä". Siinä Eva Tigerstedt, utelias äänimatkailija, puhutti kasvifysiologian professori Kurt Fagerstedtiä aiheena kasvit. Noin niinkuin ihan yleisesti vaan ja erityisesti kesäisessä tämmingissään - nääs ne kasvit. Juttujen välissä oli semmoista mielialamusiikkia. Jutustelusta kävi ilmi kasvimaailman muutamat tosiasiat, jotka saattavat monille tavan tallaajille olla hiukan hakusessa. Puhe kulki mm. valon ja varjon kautta sieniin ja kasvien ahertamiin tuotoksiin. Oikein hyvä saada tällaista kertausta kivassa muodossa. Suosittelen kuunneltavaksi Ylen  Areenasta.

Viehättävä varjokasvi, varjohiippa

Nyt, marraskuun loppupuolella, voi vielä käpsehtiä puutarhassa katselemassa "riisuuntunutta tarhaa". Silmä osuu lehtipollukkaan, joka puolipallona pitelee lehdistään sinnikkäästi kiinni vielä nyt, kun muut ovat jo päästäneet irti.

Tarhavarjohiipan kasvusto se siinä torottaa pystyssä  -  mutta eihän se yllä kuin 30 senttimetrin vaatimattomaan korkeuteen.

Tarhavarjohiippa on hyvä, kaunis varjokasvi. Alkuperäiset taimet ovat kohtuullisesti suurentuneet, eivät ryntäilleet minnekään. Punertavat kukkaset ilmestyvät lehtien lomaan alkukesästä, toukokuun puolella. Minulla on ilmeisesti tarhavarjohiippa Epimedium x rubrum. Hyvä selostus tarhavarjohiipasta ja sen sukulaisista on Kotipuutarha-lehdessä  11/17.

Tässä kuvassa tarhavarjohiippani topsottaa kukkimassa rusotuomen alla. Tämä kuvan kasvusto on kolmesta taimesta ja ollut istuttamisen jälkeen kaksi vuotta paikallaan (kuva on vuodelta 2017.) Ei siis mikään ison-iso.

Viimeinen kivityö?

Tuskinpa vain viimeinen kivityö oli tämän päivän tekonen. Lähellä terassia on pieni rinne, johon olin joskus istuttanut krookuksia ja helmililjoja. Hoitamattomana tämän pikkualan kukat näyttivät taantuvan. Sain idean, että noukin siitä pois pikkukukkien  sipulit ja laitan tilalle kivikon, jota ei tarvitse hoidella.

Myllätessäni maata huomasin, että  - tosiaan -  juolavehnä siinä mellasti oikein reippaasti. Kokeiltuani kivien asettelua pari kertaa päädyin tekemään tämän uudistuksen ns. oikealla tavalla: siis laittamalla reunoille ja pohjalle juurimattoa ja kivet vasta tämän juurimaton päälle.

Hiukan hiekkaa maton päälle; se auttaa kivien asettelussa. Valmista tuli. Ja jäi vielä pikkukiviä tähteeksikin.

Nyt kun näiden kivien välissä on hiukan hiekkaa, pudottelen sinne pieniä mehitähtiä. Niitä löytyy aivan vierestä, ison kiven päältä  (yläkuvassa vasemmalla).

Rautaa kehiin

Leppoisan syksyn aikana passaa tehdä töitä, jotka vievät ajatukset ensi kesään. Olisiko yksi semmoinen kärhötukien laittaminen? Minulla oli kaksi betoniraudoista tehtyä kärhötukea odottamassa pääsyä oikeille paikoilleen. Nyt sain pystytettyä ne sellaisille paikoille, joissa ne ovat jo istutettujen kärhöjen tukena.

Tähän kasvavat kärhöt Etoile Violetta ja Entel. Samanlainen seisoo kärhön Madame Julia Correvonin vieressä. Matamille passanne minun hommata joku kaveriksi ensi keväänä.
Arvelin ennen tähän työhön rupeamista, että varmaankin särjen tuusan nuuskaksi tuon Etoile Violettan versot siinä työn tuoksinassa. Siinähän piti poistaa vanha, vaappuva puutuki, jonka ympärillä versot ovat sotkuksissa, ja saada viime kesän kasvusto lumpsahtamaan uuteen tukeen. No, homma sujui kivuttomasti; sain nostettua kasvuston melko kokonaisena tukineen päivineen nojaamaan uuteen ristikkotukeen. Rautaristikossa on kaksi ristikkoseinämää pystyssä, seinämät ovat 90-asteen kulmassa toisiinsa nähden.

Sinivioletti Etoile Violetta ja vaalea  Entel.

Madame Julia Correvon, joka minulla ei ole vetristynyt kovin häävisti.

Iso työ

Onpa ollut myyryläisellä iso työ tehdä näitä kekojaan.

Olisiko maa ollut tuossa kohdassa hankalaa, kun on pitänyt tehdä kolme kekoa ihan vierekkäin? Olen antanut myyrien elää elämäänsä, varsinkin kun en tiedä kumpi on asialla, peltomyyrä vaiko kontiainen. Itse asiassa olen vain lapiolla ottanut esille ilmestyneet mullat kottikärryyn, kiittänyt ja vienyt ne kukkapenkkiin.

Syksyn puuhia

Näin myöhäsyksyllä on hyvä aika kaivella liljojen ja narsissien sipuleita ylös, jotta niitä voisi hieman jakaa. Narsissien aika olisi varmaankin hieman aikaisempikin, mutta passannee se tämäkin. Minä nostelin muutamia liljoja sen takia, että niitä alkoi jäädä kasvavien pensaiden katveeseen. Siellä on hankala paikka kasvaa varsinkin pitkille liljoille. Ja olihan ne sipulit tehneet sivusipuleita ihan useita. Pallolaukkojen jakaminen taisi olla ihan aiheellista, koskapa niiden koko alkoi pienetä. Niillekin oli pikkusipuleita ilmestynyt viereen.
Sitten kun laitoin liljojen sipuleita uuteen paikkaan, tulin "vahingossa" nostaneeksi muutamia narsissien tuplokkaita.

Niitä piti sitten ruveta jakamaan. Liekö nuo viime kesänä kukkineet ollenkaan?
Katselu on aivan hyvää syystoimintaa. Nukkeruusu kertoo olemuksellaan, että pitänee sitä ensi kevään hieman leikata; vanhat reunaversot pois. Mutta nyt pienet, oranssiset kiulukat punoittavat siellä täällä (eivät edes näy kuvassa!). Keltainen osa on uudempaa versokasvustoa kuin reunojen kaatuneet versot.

Toinenkin ruusu, Morden Centennial, on tekaissut muutaman kiulukan. Ne ovatkin kivan värisiä.

Syksyn viimeruusu ja monumentti

Kivenväännön lomassa tässä pieni bloggaus. Kauniina ja lämpimänä syyspäivänä koettavat viimeiset ruusutkin kukoistaa. Niistä kaunein on pieni Rosa `de Montarville`.

Mutta ehkä se ei olekaan viimeinen, vaan se viimeinen saattaa ollakin `Ritausma`.
Lämmin syksy saa muutamat kukkimaan uudelleen. Yksi näistä on kamtsatkanmaksaruoho.

Tuli huitaistua pieni monumentti jalustalleen.

Vanha kirveen teräosa siinä töksöttää kannon päässä. Tämmöistä vanhaa kamaa löytyi varaston nurkista; siispä kannan niitä "historiallisia" poria, sahoja, höyliä ja vesureita, yms. Sorsakosken syyskirpputorille Seuralaan lauantaina 27.10. 2018. Mutta kirveestä en luovu.

Pikkusipuleita uusiin paikkoihin

Tänään laitoin pikkusipuleita maahan. Ensin muokkausta ja kalkkia, sitten kastelu, sitten istutus. Ja sitten kastelu. Näin se menee, kun on kyseessä uusi istutusalue: minulla se oli uusi kivikkoympyrä vanhan omenapuun tienoolla.

Istutin sahrameita, kainolaukkoja ja pallolaukkoja kivien väleihin, hyvin pienille aloille. Tässä työssä putkahti esille yksi isohko ja muutamia keskikokoisia kiviä sekä viisi vanhaa naulaa. Nauloista yksi oli pitkä, ns. "tehtaan naula" eli neliskanttinen. Voi juku!

Aikansa kutakin

Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Tulipa tuo mieleen, kun katselin syyskukkivia kasvejani. Pensashanhikkeja minulla on oikein rivissä neljä kappaletta. Alkukesästä kerkesin jo ajattelemaan, että minä riipaisen nuo "raiskiot" ylös ja heitän jorpakkoon, koskapa ovat niin pahan näköisiä. Mutta entäs nyt! Kukkeina he nököttävät paikoillaan ja ajavat sen asian minkä pitääkin: kukkivat kauniisti. Ovat vaan niin erinomaisen myöhäisiä.

Kuvassa vasemmalla on polkualue, jolle olen viemässä isoja astinkiviä, mutta projekti jää kesken odottamaan ensi kevättä. Syynä on polun kohdalta löytynyt tosi iso kivi - aika syvältä. Sitä yritin pois, mutta luovutin ja jätän roudan käsiteltäväksi sen kiven. Autoin asiaa lyömällä poikki muutamia vanhoja juuria, jotka olivat pitelemässä kiinni tätä kiveä.
Vähän samaa kuin pensashanhikeista ajattelin kesällä koristekastikoistani; epäilin niiden jaksamista. Mutta nytpä ne heiluvat tuossa ihan oivasti.

Aikansa kutakin muotoa esittelee myös mantshuriankärhö. Kesällä se kukki hienosti valkoisissa kukissaan ja nyt se hömpöttää hauskan näköisenä tuppelona, kun kukat ovat tuleentuneet. Oikein hieno olio on tämä kärhö.

Komeamaksaruohot ovat ehdottomasti syksyn näyttävimmät kukkijat. Niiden väri ja tomera olemus saavat katselijan ihastumaan. Ja onhan niistä paljon iloa myöhäisille perhosille ja kärpäsille.

Ruskan värit ovat tänä syksynä oikein komeat.

Tässä kuvassa punaisina ovat pilvikirsikat ja keltaisena seisoo koristeomenapuu `Hopa`. Niiden edessä on vielä melko vihreänä keltavuohenkuusama. Edessä näkyy harmaana hopeatäpläpeipin valtaama alue.

Kivet köllölleen

Aivan pihan keskelle,  vanhan omenapuun ympärille, kaivelin kivikkorinnettä, jossa isot kivet nyt komeasti pällistelevät katseiden kohteina. Nyt olen isompien kaivelujen jälkeen siinä vaiheessa, että tälle pläntille suunnittelemani astinkivetkin (eli siis "irtokivet" maakivien kavereina) ovat paikoillaan. Aika monta kivenjytkälettä löytyi tältäkin alalta, ja niistä moni oli oikein passeli astinkivi.

Astinkivistä muodostelin polkuverkoston, josta käsin (tai paremminkin jaloin) tulevien kasvien hoitelu onnistunee kohtuudella. Mitä nämä tulevat istutukset ovat, sitä en vielä tiedä. Ei pidä hötkyillä. Tosin olen ajatellut mm. pallotuijaa, tapionpöytää ja värihernettä. Matalia maanpeittokasveja pitänee myös saada - niistä ehkä tuoksukurjenpolvi tulee olemaan suosikkini.
Toistaiseksi tämän alueen mullat odottavat kiltisti pusseissa ja kasoissa. Keväällä täsmä-ripottelen ne istutettaville kasveille.

Matoset - kaverimme luonnossa

Puutarhan parhaita apulaisia ovat matoset eli lierot. Tässä muutamia kuvia lierojen touhuista. Madot ovat aktiivisina kesäisen yön aikana, jolloin ne saattavat kurkkia koloistaan maan pinnalle. Kolon lähistöltä ne etsivät kasviainesta vetääkseen sen kolon sisälle. Tällaisista ulospyrkimyksistä jää meidän havaittaviksi pieniä multakökkäreitä,

kääröllä olevia syksyn lehtiä 

ja

tupsuina tököttäviä havunneulasia.
Mato vetää eväänsä omaan koloonsa ja jättää ne kolon suulle maatumaan. Mikrobit pehmentävät ainesta, ja vasta sitten matonen tulee ruokailemaan kolonsa suulle, siis alta päin, kotopuolesta.

Yllä kuvassa oma otokseni matomaailmasta. Isoin lienee kasteliero ja pienet ovat ehkä peltolieroja. Normaalisessa kasvimaassa varmin tapa löytää liero on tonkaista vuohenputki juurineen ylös; juuristosta löytyy varmasti liero tai pari. Eli tavallisesti lierot syövät hajoavaa kasviainesta siellä mullan alla eivätkä hömpöile maan pinnalle, jossa linnut ja muut syöjät ovat vaarana. Havunneulasia mato syö vain nälkäänsä, kun muuta syötävää ei ole oman kolon läheisyydessä.
Kuvan madoista oli yksi kovin pelokas ja se löysi pelastuksekseen kannon halkeaman, johon se tuossa kuvassa on jo pistänyt päänsä. Siinä kun kuvailin näitä örmyjä, huomasin että tämä liero  ihan tosissaan pakeni sinne rakoon. Yritin vetää sitä pois, mutta eihän se enää onnistunut vahingoittamatta sitä. Lopuksi saatoin vain katsella, kuinka se hävisi halkeamaan ja jätti peräänsä suolesta kolme kakkapistettä,

ilmeisesti sanoen terveisinä minulle: "Siin on sinulle, kun nostelet meitä kannon päälle valokuvamalleiksi, pyh!"

Väreillä syksyyn

Syksyn värejä näkyy nyt puutarhassa. Mahtaisiko tässä olla komeimmat syksyn lehdet? Nämä ovat kiiltoheiden lehtiä.

Pensaat antavat punaista sävyä polun reunalla. Tässä on japaninkelta-angervoja ja kuunliljan keltaisia lehtiä.

Japaninhappomarja vaihtaa värejään syksyllä (alla).

Syksyn yllärinä sattui löytymään tällainen "kakku":

Joku hyönteisporukka on rakennellut keramiikkatetran sisälle huokoisen kakkaran, jonka materiaalina on pelkästään jotain hienonhienoa kasviainetta, ihan kuin ruskeina perunalastuina. Veikkaan tekijöiksi muurahaisia, koska tetran alle ei isompi eläin mahdu. Näin syksyllä tässä kehitelmässä ei enää ollut yhtään elukkaa. 
PS: aikaisemmin luulin, että rakennusaine olisi hiekkaa, mutta ei se ole: aine kellui veden pinnalla, kun pesin tuon alustan.

Puuta pitkälleen

Viime päivinä olen puuhastellut tukkityössä. Olen sommitellut puupölleistä polkujen reunuksia. Siinä työssä tuntuu, että puupölli on oikea tukki - mutta eihän se ole, pituutta pöllillä on parhaimmillan vain 150 cm. Paksuus sitten vaihtelee, mikä saattaa tuntua selkärangassa, kun noita pöllejä vähän nostelee.
Puupöllit ovat kaadetun ison raidan rungoista. Aiempina vuosina olin jo hiukan laitellut toisen raidan rungosta ja oksista samanlaisia polkureunuksia (elokuun alussa 2016). Nyt olin sitä mieltä, että muutamat niistä joutaa uusia, koska entiset olivat kovin ohutta tavaraa  verrattuna näihin uusiin pölleihin. Enin osa pölleistä menee ihan uusiin paikkoihin polkujen reunoille. Tällaiselta rupeaa sitten näyttämään useammassakin kohdassa, kun projektista tulee valmista. Tämä on osa sitä lahopuutarha-ajatusta. Ja toimii hyvin!

Tässä kuvassa on uusia reunapuita ja alinna vanha raita reunuksena; sen havaitsee siitä, että siinä on lahosieniä näkyvillä.

Kumpu kohoaa

Monien projektieni seassa on kumpuprojekti, projekti nro 2/2018. Tontin pohjoisreunalle  on tekeillä pari lahotuskumpua. Niissä kaikenlainen risu- ja puuaines alkaa lahota pikkuhiljaa humukseksi. Alimmaiseksi olen kerännyt risut, herukoiden ja muiden pensaiden leikkatut versot, omenapuun oksat ja kaikenlaisen vihreän jätteen, jota on kitkiessä löytynyt. Osa tippuneista omenistakin meni kumpuun. Nyt viimeksi olen saanut köijättyä puupöllit päälle makaamaan kummun suuntaisesti - viimeinkin nyt, kun ne pöllit sahauksen jälkeen ovat hiukan kuivuneet kevyemmiksi. Ja viimeiseksi niiden päälle tulee vielä nurmituppaita nurin niskoin aseteltuina. Nurmituppaita olen saanut projektista nro 3, jonka aikana olen repinyt nurmikon pois vanhan omenapuun tienoolta. 
Tällaista tavaraa piiloutuu lahotuskumpuun:

Ja tältä kumpu näyttää sitten, kun roipe on peitetty nurmituppailla.

 Sitten vaan odottamaan, kuinka luonto hoitaa maaduttamisen omalla aikataulullaan. Ei passaa hötkyillä.
Siinä touhutessa huomasin maassa tämän syksyn komeimman lehden, joka on pudonnut rusotuomesta.

Kaivopumppu-Sepen viime vaiheet

Aikaisemmin kehuin kaivopumppu Pikku-Sepeä. Tänä kesänä se teki tenän. Nyt purin pumpun ja katsoin sen sisuksiin: alatiiviste oli irronnut väliköstään, repsahtanut ja katkennut.

En ruvennut tilaamaan osia, vaan laitan Sepen nyt koriste-esineeksi kannon päähän.
Sepe olikin aika hidas nostamaan vettä, ja voimaa siinä kysyttiin varsin paljon ennen kuin saavi oli täynnä. Tukeva hankakeppi sankon jatkeena on parempi konsti - ja nopea.

Kyllä puukin haluaa

Keskellä pihaa kasvanut omenapuu sai kovaa kohtelua alkukesästä, kun sahasin siltä oksat pois. Tarkoitukseni oli jättää semmoinen taiteellinen torso seisomaan uuden kasvialueen keskelle. Puun ja alueen isojen kivien ympäriltä raavin nurmet pois, kaivoin pintamaatakin poistettavaksi. Tämä työmaa on vielä kesken. 

Omenapuu kuitenkin osoittaa mieltään jo tänä kesänä. Se on kasvattanut uusia versoja hirmuisen paljon. Versoja lähtee sekä rungosta että ylhäältä muutamasta haarasta. Lisäksi maasta pukkaa juuriversoja. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että olen maata möyhiessä katkonut ja paljastanut omenapuun juuriakin suuren määrän. Kasvun hinku on kova.
Onhan näitä halukkaita muitakin: myyrä tai sen kaveri kontiainen.

Olen suhtautunut asiaan rauhallisesti; jos kerran myyryläiset haluavat täällä elää, niin olkoot. Mitä minä sitä mestaroimaan. Haittahan on pelkästään esteettinen.

Kukat haluavat

Auringonkukka halusi nousta kasvuun ja kukkimaan keskelle työmaata  - ihan omia aikojaan.

Paikka on keskellä piha-aluetta, josta olin raapinut pintanurmikon pois. Siinä tienoolla on minun seuraava projektini, koskapa haluan siinä olevat isot kivet esille ja sekaan uusia kiviä sekä kasveja. Kova kuhina siinä kukkasessa olikin.

Ruusut haluavat nyt kukkia uudelleen. Ruusu Sointu jaksaa tehdä paljon kukkia.